Minä vihaan tehdä kortteja.

Ja ostaa lahjoja.

Tai en oikeastaan :| Siis ostaa lahjoja. Kortteja vihaan tehdä kyllä (joka on kumma, kun ottaa huomioon, että äitini on oikea kortti-mestari)

Lahjoja on siis ihan kiva ostaa (Jos ostaa tytölle), mutta joskus sorrun hieman turhan kalliisiin lahjoihin. Huomaamattami! Ostin parhaalle kaverilleni halvalla Play Station 2:lle Devil May Cry ykkösen ja päätin ostaa siihen samaan lahjaan jonkun korun. Olisihan se ollut hieman kuppanen lahja ylioppilaalle pelkkä ps2 peli :|
Ostin siis hänelle korukaupasta hopeamedaljongin. Tosi nätti. Toivottavasti tykkää. (Saa luvan tykätä)
Mutta se maksoikin enemmän kuin olin kuvitellut! En sano hintaa, mutta nieleksin kyllä kuuluvasti myyjän hymyillessä siinä kauniisti ja odotellessa rahojani. Verenimijä...

En kerro kyllä kaverilleni kuinka paljon koru maksoi, mutta aion kyllä pakottaa hänet vannomaan, että kohtelee tuota hopeakorua kuin se olisi maailman keskipiste!

Kortteja vihaan. Ne jäävät aina edelliseen päivään ja jossain tapauksissa edelliseen yöhön, jolloin sitten hikihatussa rustaan niitä pahuksen kortteja. Olen taiteellinen ihminen ja (vaikka itse sanonkin) aika hyvä piirtämään. Värittäminenkin sujuu suhtkoht hyvin. Mutta juuri tuon takia, en voi vain raapustaa jotain hikistä sydäntä keskelle pahvia ja sanoa, että kaikkeni laitoin likoon tuohon kämäseen elimeen.

Kortin saaja katsoisi vain pitkin nenänvarttaan ja tokaisisi kolealla äänellä, että kiitti vaan ja nakkaisi kortin seuraavan roskiksen kohdalla banaaninkuoren päälle homehtumaan.

Huomenna menen saamaan tuomioni ja vastaanottamaan tämän jakson kokeeni. Silloin se tuntui hyvältä idealta mennä lukioon ja suorittaa se kolmessa ja puolessa vuodessa, mutta nyt kun paras kaveri valmistuu omasta lukuvankilastaan, kyllä pieni kateuden pistos nälvii. Minä se joudun vielä istumaan puoli vuotta siinä fiksujen ihmisten talossa, kun taas kaverini muuttaa omilleen ja aloittaa elämän.

Kiitos kysymästä, asun vielä vanhempieni luona ja luultavasti putoan korkealta ja kovaa, kun itse kimpsuni sieltä kerään ja lähden etsimään afrikan tähteä.

Huoh...

Huomenna saan siis tietää sainko nostettua biologian keskiarvoni seiskasta kasiin (tai mahdollisesti ysiin, jos opettajamme on reilulla tuulella) ja sen jälkeen hurautan omalla auton puolikkaallani edellä mainitulle ystävälleni. Kaikki oman käpykaupunkini kaverit valitsivat saman urakan kuin minä ja odottavat joulupukkia lakkiaisiinsa.

Kämppään parhaalla kamullani siis perjantain ja lauantain ja osallistun hänen koulunsa ylhäiseen valkolakin luovutus seremoniaan. Mietittiin kamuni kanssa, pitäisikö ruveta hurraamaan ja tekemään yhden hengen aaltoa, kun hän marssii rehtorin luokse, mutta luulen, että muut vieraat (saatika sitten koulun opettajat, rehtorista nyt puhumattakaan) eivät välttämättä arvostaisi tuota kunnian osoitusta, vaan saattaisivat minut ulos oikein kädestä pitäen, etten vaan liukastuisi matkalla.

Kun olen remunnut parhaan kaverini lakkiaisissa ja juonut itseni sokerihumalaan (alkoholiahan kun en juo), palaan sunnuntaiksi takaisin vuorostaan kotiseudulleni serkkuni pippaloihin.

On se kyllä kumma kun kaikkialle pitäisi revetä. Juhlia on joka kulman takana ja oma ongelmaisuuteni kaverisuhteideni kanssa saa mutterit valumaan korvista.

Yksi niin kutsuttu kaverini on mielestäni hieman epäluotettava ja tekee vähän muuta kuin mitä sanoo (toisaalta eikö me kaikki ): ), mutta aina kun sitten hyörin tämän 'kaverin' kanssa, unohdan epäilykseni ja eilenkin suunnittelin tyypin kanssa pyöräretkeä. Heti kotiin päästyäni tulin katumapäälle. En oikein uskalla luottaa häneen, koska hän jätti kerran tulematta auttamaan minua erään kouluun liittyvän asian kanssa. Oltiin sovittu, että hän tulisi, mutta eipä ilmestynyt paikalla. Ja hän ei kyllä ollut unohtanut. Lähetin tyypille hyvin kärttyisän ja vihaisen viestin, mutta eipä vastannut siihen ja seuraavana päivänä hän sitten tulikin vuolaasti anteeksi pyydellen luokseni koululla. Ilmeisesti hänen oma penkkaripukunsa oli tärkeämpi kuin minun auttamiseni, vaikka apua kipeästi olisin tarvinnut.

Nyt vain yritän miettiä miten saisin peruttua pyöräretken, ilman että loukkaisin häntä. Olen liian kiltti tiedän... vihaan tappelemista ja olen aika huono pitämään puoliani ellei töykeyksiä tulla sanomaan päin naamaan. Haluaisin olla hänen kaverinsa, mutta kaiken oman kokemani ja toisilta kavereilta kuulemieni juttujen perusteella, olisi parempi jättää hänet vain koulututtavaksi, jolle ehkä kerran vuodessa lähettää joulukortin.

Lähetin tyypille kotiin päästyäni viestin että mun pitää vielä miettiä sitä pyöräretkeä. Se yritti soittaa mulle just äsken, mutta tuuppasin kännykkäni tyynyn alle ja juoksin kirkuen pakoon.

Mä olen kamala ihminen...

Yritän kuitenkin unohtaa nämä kaveripulmat joksikin aikaa ja nauttia viikonlopullisesta lakkiaisia...

Oh shit! Mä nään sen mun kaverin huomenna! Aaargh! MUT AJETAAN NURKKAAN KUIN PUPU! Voi pihvi!

Kuvat on googlattu ja itse ole lisännyt tuon taiteellisen vivahduksen (tikku-ukko. Joko uskotte että olen hyvä piirtämään?)

 

-Karana